MUISTOJA MONADNOCK-KENNELISTÄ


Janis Church on kasvattanut jo 40 vuoden ajan siperianhuskeja Midnight Sun kennelissään. Hän on tuntenut Monadnock-kennelin kasvattajan Lorna Demidoffin ja tässä on hänen mielenkiintoisia muistiinpanojaan noilta ajoilta.



Vuosina 1963-64 työskentelin New Hampshiressa noin tunnin päässä Lornan kodista. Vietin oikeastaan joka viikonlopun hänen kanssaan (olen varma, että hän oli hyvin, hyvin iloinen, kun muutin ja jätin hänet vihdoin yksin). Me menimme näyttelyihin, kilpailuihin, ajoimme koiria (hän ei kilpaillut enää silloin aktiivisesti, mutta ajoi silti kaikkia koiraan eikä pitänyt mitään, mikä ei juoksisi, Pando oli johtaja siihen aikaan). Vietin tunteja käyden läpi monia valokuva- ja leikelaatikoita, joita hänellä oli (lajittelemattomia), ja lajittelin monia hänelle.
Vähän harjoittelusta/ajamisesta – mönkijät olivat tuntemattomia, jokainen harjoitteli riisutulla Crosley - tai Austin –autonrungolla, mikä oli tarpeeksi painava pitämään isoa valjakkoa, niissä ei ollut moottoria. Monet pikkukaupungit pitivät kilpailuja 30- ja 40-luvulla. Lorna sanoi, että hän usein ajoi valjakolla 5-15 mailin päähän, missä kilpailu pidettiin, ajoi kisan läpi ja ajoi sitten valjakon kotiin. Ei koirien kuljetusperävaunuja silloin! Radat eivät tietenkään olleet aurattu tuohon aikaan, mutta ne kulkivat usein metsäteillä lähialueella. Ensimmäinen kilpailu, mihin menin, oli Chocorua-järven rannalla. Ura oli tehty lumitelavaunulla (mutta ei todellakaan niin aurattu kuin mitä voi nähdä tänä päivänä), ja jollakulla saattoi olla jopa kaksi moottorikelkkaa, aika ylellisyys siihen aikaan.

Näyttelyt - joukko siperialaisajajia alkoi viedä koiriaan näyttelyihin vain saadakseen jotakin tekemistä koiriensa kanssa kesällä, kun he eivät kilpailleet. Koirat olivat enimmäkseen pesemättömiä ja harjaamattomia. Jopa 60-luvulla Lorna ei aina viitsinyt pestä koiria ennen näyttelyä, elleivät ne näyttäneet todella likaisilta. Silloin ei ollut mitään föönejä tai minkään kaltaisia kuivaajia. Kun hän harjoitteli ”brace and team”-luokkaa, hän aina harjoitteli ajon jälkeen, jotta koirat olisivat hieman väsyneitä. Ja hän esitti koko neljän ryhmän koirat itse, yhdellä kädellä – ilman useita esittäjiä. Silloin tietenkin oli vain muutamia näyttelyitä nykypäivään verrattuna, penikkatauti oli valloillaan joten monet ihmiset eivät menneet näyttelyihin välttääkseen tartuntaa, joka saattoi pyyhkäistä, ja tekikin niin, kokonaisia kenneleitä pois. Meillä ei ollut tehokkaita rokotteita ennen kuin 1960-luvun puolivälissä. Keväällä 1963 Lorna osallistui Cornel Universityn tutkimukseen, jossa määriteltiin tiittereitä ja parhaita rokotusaikoja, ja menetti yhteensä 23 koiraa penikkatautiin – 19 pentua ja 4 aikuista koiraa. Roadmaster oli menettänyt näkönsä toisesta silmästään saatuaan penikkataudin ainoasta näyttelystä, jossa koskaan oli, mikä oli syy siihen, ettei se koskaan saanut valionarvoa.

Ja puhuttaessa penikkataudista, kuinka moni teistä muistaa, milloin suurin osa näyttelyistä oli ”tutkittuja” – eläinlääkärin täytyi tarkastaa kaikki näyttelypaikalle tulleet koirat?

Koirista – kun olin Monadnockissa, Lorna ei enää vienyt Pandoa ja Kingiä erikoisnäyttelyihin, ja Roady oli luultavasti noin 9 vuotta. Hän ja monet muut kasvattajat olivat sitä mieltä, että Roadmaster oli paras noista kolmesta.
Pando ja King (hän sanoi aina, että toivoi, että niillä olisi ollut paremmat nimet. Jos hän olisi tiennyt, miten tärkeä Pandosta tuli, hän olisi keksinyt paremman nimen, ja Kingin hän sai takaisin aikuisena, jolloin sille oli jo keksitty nimi). Molempia näistä koirista kutsuttiin “pulleaposkisiksi koiriksi”. Verrattuna mihin tahansa, mitä näkee tänään, ne olivat hyvin vahvaluustoisia, syvä rintakehäisiä, suhteellisen lyhytjalkaisia, ja niillä oli leveät ja vankat kuonot ja vahvat kallot. Silti kokemukseni mukaan, ne eivät koskaan periyttäneet aivan sitä äärimmäisyyttä mitä ne olivat itse, mutta tietty ulkonäkö säilyi varmasti sukupolvia. Katsottaisiinko niitä kehässä tänä päivänä? Ehdottomasti ei, ja Lornan mielestä ne eivät olleetkaan aivan sitä, mitä siperialaisen tulee olla. Roadmaster oli vanha koira kun tunsin sen, mutta kokonaisuutena kevyemmin rakentuneena se antoi enemmän jalostuneisuutta risteytettynä Pandon jälkeläisiin. Oltiin sitä mieltä, että sillä oli täydellisen kaunis pää. Valitettavasti kaikki kuvat, jotka siitä on otettu, on otettu 10-11 vuoden iässä, mutta voin ehdottomasti vakuuttaa, että se tuli noihin kuviin suoraan tarhasta ilman pesua tai föönäystä. Sitä, mitä me pidämme tänä päivänä olemattomana turkin kunnostuksena ja föönäyksenä, ei yksinkertaisesti tehty 60-luvulla, ja Lorna ei olisi koskaan tehnyt niin vain koska joku halusi ottaa kuvan vanhasta koirasta! Joka tapauksessa, aivan varmasti Pando ja Roady ja niiden jälkeläiset muuttivat rodun paremmaksi, enemmän tasaiseksi, luonteet paremmiksi. Koira, joka toi seuraavan suuren muutoksen, oli tietenkin Cinnar, mutta se on toinen juttu.

On jotain, mitä juuri kukaan ei tiedä, mitä tulee alkuperäiseen tyyppiin – Lorna kertoi minulle, ettei koskaan ole kertonut tätä kenellekään noihin aikoihin, koska hän ei halunnut kaikkien suuttuvan hänelle – mutta kun Seppala vieraili NE:ssa 1960, hän kierteli monia siperianhusky kenneleitä, ja hän kertoi Lornalle, että koirat Lornan kennelissä olivat melkein tarkalleen saman tyyppisiä kuin hänellä olleet alkuperäiset tuonnit – (raskaampi luustoisia, lyhyempi jalkaisia).

Takaisin – miksi Tantaa ei astutettu enää? Sillä ei varmaankaan ollut mitään tekemistä Tantan laadun kanssa – muistakaa, tuohon aikaan oli hyvin vähän siperialaisia missään, kasvattajat kasvattivat yleensä vain omiin tarpeisiinsa, koska silloin ei ollut olennaisesti markkinoita lemmikkieläimille – rotua ei yksinkertaisesti tunnettu NE:n ja Alaskan ulkopuolella. Vasta 1960-luvulla ja Pandon aikana rotu tuli enemmän tunnetuksi, vaikka oli silti suhteellisen harvinainen.

Sinä aikana, kun vierailin Lornan luona, hän hankki Togon (Seppalan Togon, täytettynä). Se oli hänen autotallissaan koko talven, joten näin sen läheltä monta kertaa – ei varmaankaan tehnyt hyvää sen kunnolle! Myöhemmin se vietiin Shelburnen museoon ja sieltä Alaskaan.

Siinä kaikki, mitä tulee mieleen juuri nyt, mutta kirjoitan lisää, jos jotain mielenkiintoista muistuu mieleen. Nyt te kaikki todella tiedätte, että olen tehnyt tätä ”aikojen alusta” kuten erään toisen rodun kasvattaja sanoi minulle.

Janis Church Stadler